Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Ensivilkaisu

Lisätty 05.04.2021

On niin kylmä, että hevosten hengitys kohoaa paksuina pilvinä kohti maneesin kattoa. Kaviot kumahtelevat pehmeällä pohjalla kuin taustamusiikkina ratsastuksenopettajan äänelle ja lasten innokkaille hihkaisuille. Silloin tällöin joku hevosista pärskähtää. Ulkona aurinko osuu hankeen valkoisina ja kultaisina kipinöinä. Ilmassa on pakkasen ja hevosten tuoksua.

Tämä on ensivilkaisuni Hietasaaren Ponipihaan ja sen asukkaisiin – ja ensivilkaisulla Ponipihasta on vaikea olla pitämättä.

 

 

Tarkoituksena on, että alan kirjoittaa blogia tallin väestä, hevosista ja kaikenlaisesta siihen liittyvästä. Myöhemmin esittelen paikan kunnolla, mutta nyt olen itsekin vielä uusi ja kaikki on minulle vierasta. Tämä maneesi, tämä talli, nämä hevoset.

Tunnen itseni hämmentyneeksi, ihastuneeksi ja ulkopuoliseksi. Noissa hiihtolomaleirille tulleissa lapsissa ja uralla ravaavissa poneissa näen itseni kauan sitten – kaikessa on tuttuuden tuntua, nostalgiaa, jota on mahdotonta kiistää. Ja silti nyt, vuosien tauon jälkeen, olen uusi kaikessa tässä.

 

 

Tunnin päätteeksi ratsastajat halaavat hevosiaan ja taluttavat ne sitten talliin. Hurmaava hevosentuoksu on tuoda vedet silmiini. En tiennyt kaivanneeni sitä ennen kuin kohtasin sen taas. Puitteet ovat kauniit ja tilavat, ja hevosten kohtelu hellää.

 

 

Pienen hoitohetken jälkeen kaikki ratsut pääsevät takaisin ulos ja leiriläiset siirtyvät pussittamaan niiden päiväheiniä. Korona-rajoitusten vuoksi heitä on kummassakin ryhmässä vain neljä. Työ näyttää käyvän reippaasti, juttelun ja naurun säestämänä.

 

 

Katselen heinäpussien kanssa touhuavia leiriläisiä. Heidän intonsa näkemisestä muistan oman intoni mihin tahansa, mihin liittyi hevosia. Siinä seistessäni hevoset tulevat aitojen viereen katselemaan ja odottamaan heiniään. Talviaurinkoa vasten ne ovat kiiltäviä, pörröisiä ja hyväntuulisia.

Tästä on hyvä aloittaa.