Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Kultakirjailua, rukin hurinaa ja kostean villan tuoksua

Lisätty 19.08.2021

Kaukaisen ukkosen ääni lyö taivaasta maahan saakka, kun työnnän pyöräni vanhasta veneestä tehdyn katoksen alle. Jyrähdyksen alta kuulen sanoja, jotka niiden rytmistä tunnistan runoksi, vaikken erotakaan niiden merkityksiä. Pisaroita putoilee harvakseltaan, viileitä aavistuksia väistyvästä sateesta. Runonsäkeitä aaltoilee minua vastaan, kun kävelen tyhjien tarhojen ohitse kohti Villa Vienan harmaita hirsimökkejä.

Tummat pilvet Villa Vienan yllä.Tummat pilvet Villa Vienan yllä. 

Ptru Kirjo, ptru Karjo,

Ptruko haikia Haluna!

Jo on Kirjo kiini pantu,

Karjo kaarehen rakettu,

Haluna hakahan saatu;

Jo nyt jouvunki tupahan

Jo tulenki, jo tulenki,

Jo tulenki, jo, jo.

(”Jo tulen kotihin”, Kanteletar)

 

Aurinko tuli esiin juuri kun olin saanut oman ohjelmalehtiseni.Aurinko tuli esiin juuri kun olin saanut oman ohjelmalehtiseni.

 

On lauantaina 14.8. ja Villa Vienalla vietetään perinnepäivää, jonka järjestäjinä ovat Hietasaaren kulttuuriyhdistys Huvila ry, Pohjois-Viena-seura ja tietenkin Hietasaaren Ponipiha. Ohjelmassa on yhteislaulua, runoja ja tietoa kansanperinteestä, erityisesti kansanpuvuista. Itse saavun vähän myöhässä – kesken matkan iskenyt kaatosade viivytti minua – joten hiippailen paikalle Ester Vaaran lausumien runojen ja yhteislaulujen välissä. Siinä vaiheessa sade on laantunut pieneksi ripsutteluksi ja loppuu pian kokonaan.

 

Piitu-lammas laiduntaa esiintymispaikkana toimineen verannan edessä.Piitu-lammas laiduntaa esiintymispaikkana toimineen verannan edessä.

 

Yhteislaulujen tunnelma on valoisa, kotoisa ja kesäinen. Yhden laulun aikana lapset kerääntyvät piiriin ja hypähtelevät heilutellen pieniä koivunoksia, joita vieressä laiduntavat lampaat katselevat ahneesti. Niiden villasta uhkuu voimakas, kostea haju ja niiden hengityksessä erottuu tuoreen ruohon tuoksu. Lasten mentyä ainakin pari unohdettua vitsaa katoaa parempiin suihin.

 

Pinja-lammas katselee yleisöään.Pinja-lammas katselee yleisöään.

 

Kuulemme myös lisää runoja – Esteri Vaara lausuu Aale Tynnin ”Kaarisillan” ja Juha Korhonen runoja hänen omasta tuotannostaan. Jälkimmäisistä parhaiten jää mieleeni ”Tulikettu”, joka kertoo taivaallisesta, revontulia huiskivasta ketusta, joka hetken huumassa miettii, millaista olisi elää maan päällä – ja silloin se muuttuu lihaa ja verta olevaksi ketuksi, jonka elämä on sidottu maahan.

 

Pukuihin käytetään paljon kangasta. Helmassa sitä voi olla yli kaksi metriä.Pukuihin käytetään paljon kangasta. Helmassa sitä voi olla yli kaksi metriä.

 

Runojen ja laulujen päätteeksi Anja Suvanto kertoo Vienan Karjalan kansanpuvuista: niiden tekemisestä, eri alueiden pukujen eroista ja pukujen yksityiskohtien merkityksestä. Saan tietää esimerkiksi sen, että punaisen värin ajateltiin suojelevan tyttöjä, ja sen, että housujen käyttöä pidettiin naisella syntinä paitsi, jos housut kuuluivat kuolleelle sukulaismiehelle. Esiliinan nauhoista taas oli mahdollista laskea lasten määrä, ja päähineestä pystyi päättelemään, oliko sen kantajalla puolisoa tai oliko tästä vielä tullut anoppia.

 

Tässä kerrotaan osallistujien omista kansanpuvuista.Tässä kerrotaan osallistujien omista kansanpuvuista.

 

Lopuksi kaikki tapahtumaan kansan- tai kansallispuvuissa tulleet esittelevät omia pukujaan. Niiden värit ovat hehkuvan kylläisiä ja leikkaukset kauniita. Useimmissa on koristekirjailua tai pitsiä ja päähineet ovat hyvin yksityiskohtaisia. Kaikki puvut ovat kauniita ja käsintehtyjä, ja niitä katsoessa tuntuu siltä, kuin siirtyisi ajassa taaksepäin.

 

Kaikki kansanpukuiset osallistujat ryhmäkuvassa. Aurinko ehti valitettavasti juuri mennä pilveen ennen kuvan ottoa.Kaikki kansanpukuiset osallistujat ryhmäkuvassa. Aurinko ehti valitettavasti juuri mennä pilveen ennen kuvan ottoa.

 

Ohjelman loputtua tarkoituksenani on lähteä kiertämään perinteentaitajien kojuja, joissa on myytävänä erilaisia käsintehtyjä tuotteita. Pysähdyn juttelemaan rukkia käyttelevän kehrääjän kanssa, kun taivas aukeaa. Vettä tulee ensin kiihkeästi pisaroiden, sitten kuin saavista kaatamalla. Rukki on katetussa välikössä, mutta tuuli piiskaa vettä sisään välikön kummaltakin puolelta. Kaikki kastuu muutamassa silmänräpäyksessä.

 

Kaunis vanha rukki.Kaunis vanha rukki.

 

Sateen kohistessa me juttelemme koirankarvan sekoittamisesta lampaan villaan ja pohdimme, miten erilaisten koirien karvat puuhaan soveltuvat. Rukinkäyttäjällä itsellään on lankaa, joka on puoliksi lampaanvillaa, puoliksi lapinkoirankarvaa. Ympärillämme tavaroita suojataan kiireen vilkkaa ja väki pakkautuu katosten alle tai kipittää autoille sateenvarjot vettä roiskuttaen.

 

Sade piiskaa myyntikojuja.Sade piiskaa myyntikojuja.

 

Kun pahin kuuro on pyyhkinyt ohitse, päätän, että on parasta lähteä kotiin, ennen kuin seuraava alkaa. Matkallani pysähdyn Aino-tallin eteen tervehtimään tarhassa olevia hevosia, joita sade ei näytä hetkauttaneen. Hyväntuulisesti ne tulevat tuuppimaan käsiäni ja katselemaan minua korvat pystyssä.

Mielessäni tunnen vieläkin lampaanvillan tuoksun ja kuulen runon säkeiden putoilevan sadepisaroiden lailla.

 

Sateenraikkaita hörökorvia.Sateenraikkaita hörökorvia.