Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Vauhdikkaat askeleet, valkoinen tähti ja pörröinen harja

Lisätty 02.06.2021

Edellisestä ratsastustunnistani on aikaa melkein kuukauden verran, kun pyöräilen tallin pihaan. Minua jännittää taas. Mahanpohjaa pistelee ja koko päivän on ollut hassu, levoton olo. Ainakin sää on taas puolellani – aurinko on lämmin ja ilta kaunis. Tällä kertaa ponikoululaiset ovat vasta lähdössä pihasta, kun tulen kentän laidalle. Linnut laulavat ja ilma on aivan täydellinen ulkona ratsastamiselle.

Ratsastuskentän ja maneesin ympärillä on jo tosi vihreää.Ratsastuskentän ja maneesin ympärillä on jo tosi vihreää.

 

Tällä kertaa saan tunnille Mantan. Edellisen ratsuni Allun tapaan sekin on korkeajalkainen ruunikko, mutta toisin kuin Allulla, sillä on tähti, joka jatkuu ohuena piirtona pitkin sen nenäpiitä. Sen harja on lyhyt, mutta pörröinen ja ilme hyvin suloinen.

Kysyn edelliseltä ratsastajalta, millainen tyyppi Manta on.

”Nopea”, hän vastaa. ”Sillä on nopea ravi ja nopea laukka ja ylipäänsä nopeat askeleet.”

”Manta liikkuu omalla moottorillaan”, vahvistaa ratsastuksenopettajakin.

 

Manta tunnin alussa.Manta tunnin alussa.

 

En tiedä, kuulostaako vauhdikkuus kutkuttavalta enemmän pelottavalla vai hauskalla tavalla. Olen ehkä muuttunut arkajalaksi, mutta aiemmin nautin vauhdista. Kukaan ei ikimaailmassa olisi sanonut esimerkiksi mummohevostani Sutkaa hitaaksi. Se oli kuuma ja pitkäaskelinen ikärouva, joka ei koskaan pukitellut tai muuten hyppinyt, mutta yhteisen taipaleemme alussa se vei minua kevyesti kuin litran mittaa. Vei vain, juosten täyttä vahtia kuin juna. Pääsimme myöhemmin hyvään yhteisymmärrykseen vauhdista ja sen säätelystä, mutta Sutkan rakkaus juoksemiseen säilyi aina. Parasta siitä oli, jos se sai kiitää ravurien harjoitusradalla kilpaa jonkun kanssa ja mennä ohitse. Käynnissäkin sillä oli pitkät, harppovat askeleet, joiden perässä isompienkin hevosten oli vaikea pysyä.

Nyt nopea ja vauhdikas kuulostaa kuitenkin ihanalta ja kamalalta yhtä aikaa.

Sydämeni pamppailee.

 

Manta tarhailemassa toukokuun alussa.Manta tarhailemassa toukokuun alussa.

 

Kapuan Mantan selkään jakkaralta jäykkänä kuin linnunpelätin. Manta koettaa peruuttaa pois penkin edestä, mutta opettaja estää sen aikeet ja minä onnistun kiikkumaan kyytiin. Alkuhankaluuden jälkeen minuun leviää tuttuuden tunne. Mantan pitkä askel muistuttaa minua Sutkasta. Rapsuttelen sen kaulaa sen kävellessä ja nautin. Linnut visertelevät ja kaviot kumisevat. Kentän toinen lyhyt sivu on kostea ja siellä kavioiden äänet ovat hassuja maiskahduksia.

 

Toinen kuva Mantasta tarhailemassa toukokuun alussa.Toinen kuva Mantasta tarhailemassa toukokuun alussa.

 

Verryttelemme ensin käynnissä ja ravissa, sitten laukassa. Mantan askeleet tuntuvat edelleen tutuilta. Sen laukassakin on kotoisa rytmi. Pian huomaan, ettei minua pelota ollenkaan, ei edes jännitä. Teen kyllä toistuvia pieniä virheitä – en esimerkiksi onnistu pitämään ohjia tarpeeksi lyhyinä, vaan heti kun keskittymiseni herpaantuu tai siirtyy hetkeksikään johonkin muuhun, päästän niitä taas pidemmiksi. Ylipäänsä kaikenlainen hienosäätö tuntuu olevan valovuosien päässä.

Kuitenkin ratsastus itsessään tuntuu hyvältä. Jännitys väistyy, tasapainoni tuntuu paremmalta kuin viimeksi ja alan taas tuntea itseni enemmän itsekseni. Yksityiskohdat palaavat varmasti aikanaan, lohdutan itseäni. Nyt saavutus on jo siinä, ettei minua pelota, en putoa selästä enkä unohda kuunnella annettuja ohjeita.

 

Manta kavereineen ulkoilee kesäkuun alun auringonpaistessa.Manta kavereineen ulkoilee kesäkuun alun auringonpaistessa.

 

Varsinaisena harjoituksena ratsastamme harjoitusravissa kolmikaarista kiemurauraa, jossa saan todella tehdä töitä, jotta ehdin keskittyä vaihtuviin asetuksiin ja suoristuksiin. Asetus oikealle ensimmäisellä kaarella, suoristus, asetus vasemmalle toisella kaarella, suoristus uudestaan ja asetus taas oikealle viimeisellä kaarella. Teoriassa melko yksinkertaista, mutta käytännössä aivan kyllin haastavaa.

Kiemurauraharjoituksen jälkeen lyhennämme laukkaa aina pitkien sivujen keskellä. Manta on tosiaan vauhdikas tyyppi. Se laukkaa mielellään ja sen askel on niin reipasta, että saamme jatkuvasti väistellä hitaammin liikkuvia hevosia. Voisi kuvitella, että nopeaa laukkaa on helppo lyhentää, mutta onnistun usein liioittelemaan apujani niin, että Manta hidastaa vauhtinsa raviin saakka. Kun itse teen apuni oikein, Mantakin lyhentää laukkaansa kauniisti.

Vauhdikkuudestaan huolimatta Manta juuttuu muutaman kerran kentän keskelle, kun joudumme jostain syystä hidastamaan siellä. Ilmeisesti sillä on tapana tuumailla pissahätäänsä etukäteen ja pysähdellä etsimään paikkaa, niin minulle kerrotaan. Tällä kertaa pissaa ei kuitenkaan kuulu, joten jatkamme matkaa, vaikkakin Mantan puolelta vähän vastentahtoisesti.

 

Manta tallissa tunnin jälkeen <3Manta tallissa tunnin jälkeen <3

 

Tunnin jälkeen minua varoitetaan siitä, ettei Manta ole karsinassa yhtä kiltti kuin kentällä. Ystävällinen hoitaja tarjoutuu avukseni ja harjaamme Mantan yhdessä. On puoli vuosikymmentä siitä, kun olen viimeksi harjannut hevosta. Tuntuu ihanalta sukia Mantan lämmintä karvaa. Varoituksista huolimatta se on aivan rauhallinen, eikä yritä näykkiä tai nostella jalkojaan. Käteni muistavat pitkät, rauhalliset harjanvedot. Voisin jatkaa vaikka koko illan, mutta Manta ei luultavasti jaksaisi minua niin pitkään, joten puikahdan karsinasta, kiitän Mantaa ja annan sille ruokarauhan.

Sisälläni tuntuu lämpimältä.